Kaikkeen jää nähtävästi koukkuun, eli siis addiktio iskee. Useimmiten se vaatii hieman totuttelua, aikaa ja rahaakin kuten tupakan ja alkoholin kanssa tuppaa käymään, joskus se taas iskee suoraan puskasta kuten viimeisimpien tietojen perusteella pelihimo niihin onnettomiin, jotka yrittävät jollakin tietyllä lääkkeelle torjua Parkinsonin tautia.
Kuulemma sama yllätysmomentti sopii myös moniin huumeisiin, heroiiniin ja kokaiiniin nyt ainakin. Niiden kertakokeiluakin kannattaa ehdottomasti ainakin niiden välttää, jotka tunnistavat itsessään addiktioalttiin persoonallisuuden. Jos et esimerkiksi pysty taistellenkaan pysymään vuorokautta kauempaa irti suklaasta, korvapuustista, kuntosalista tai pornovideoista, niin unohda heti mahdollinen haaveesi pienestä vaarattomasta pössyttelytuokiosta.
Aineettomista koukuttavista asioista on nyt vaalien alla tarjolla monta ja monenasteista versiota valta-johteisesta addiktiosta. Varsinaiseksi addiktioksihan se kasvaa oikeastaan vasta muodossa vallanhimo, joka vaarallisimmillaan ottaa ihmisen haltuunsa kuten paholainen Faustin sielun.
Perustuslakimme mukaan presidenttinä voi sama ihminen olla vain kaksi kautta eli meillä 12 vuotta. Sama rajoitus on miltei kaikissa kaltaisissamme sivistysvaltioissa, jopa Venäjällä, missä tosin on muutamia kepulikonsteja, joilla perustuslaki tai ainakin sen tarkoitus pystytään kiertämään. Mutta kansanedustajan virkakautta ei ole säädetty meillä eikä juuri muuallakaan millään lailla.
Näissä vaaleissa moni kansanedustaja jättää eduskunnan omasta tahdostaan. Pitkäaikaisimpia vapaaehtoisia lähtijöitä ovat Seppo Käääriäinen, Sirkka-Liisa Anttila, Mauri Pekkarinen, Timo Kalli, Riitta Myller, KariUotila, Annika Lapintie, Timo Soini, Pertti Salolainen – vain nämä mainitakseni. Enkä heitä mainitse suinkaan vain ihaillakseni vaan pikemminkin saadakseni monen kohdalla todeta, että jo oli herra paratkoon aikakin.
Sitten on vielä niitä, joiden addiktio tuntuu kasvaneen suoranaiseksi kiroukseksi. Otan heistä esimerkiksi neljä, jälleen puolueittensa ehdokaslistojen kärkinimeä.
Ilkka Kanerva valittiin kansanedustajaksi 1975, 44 vuotta sitten. Neljä kertaa hän on ollut ministerinäkin, viimeksi Kataisen hallituksessa ulkoministerinä 2008, mutta keikka syssäsi siihen, että hän kysyi kymmenissä tekstiviesteissään muutamalta missukalta mm. heidän käyttämiensä alushousujen kuosia.
Erkki Tuomioja valittiin eduskuntaan ensimmäistä kertaa v. 1970, miltei viisikymmentä vuotta sitten. Neljään otteeseen hän on ollut ministerinä. Hänet muistetaan mm. siitä, että kun Paavo Lipponen nimitti Tarja Halosen ensimmäisen halltuksensa ulkoministeriksi v. 1995, Tuomioja ei antanut sitä Lipposelle ikinä anteeksi.
Ben Zyskowicz tuli kansanedustajaksi v. 1979, tasan neljä vuosikymmentä sitten. Hän ei ole koskaan ollut ministerinä, vaikka paikkaa on tarjottu. Syyksi hän on ilmoittanut kroonisen migreenin.Kumma, että se estää ministerin viran hoitamisen, mutta ei estä perustuslakiasiantuntijoiden kimppuun hyökkämistä, mikä on monin verroin rankempaa puuhaa.
Paavo Väyrynen valittiin eduskuntaan Tuomiojan tapaan v. 1970. Hän on ollut ministerinä kahdeksan kertaa, ja hänestä näkee sen. Hän on yhtä kirottu kuin Mustan helmen kapteeni, sielunsa menettänyt Faust.
Perustuslaki uusiksi, kiitos. Kaksi kautta kansanedustajuutta riittää. Näitä vallanhimon riivaamia kyltymättömiä on meillä jo ihan tarpeeksi.
Pertti Jokinen