Hidasliikkeisessä maailmassa vanhan liiton toimittajakin vielä pärjäsi. Eikä nyt tarvitse mennä sentään höyryvetureiden aikaan. Valmetin ja Lokomon dieselveturit olivat tullessaan raiteille 1960-luvun alussa vielä jotenkin ihmisen mittaisia ja vauhtisia vetojuhtia.
Sellainen oli silloin maailman uutistapahtumien virtakin. Hyvin pysyi mukana. Ehti valita, pohtia ja perustella.
Sitten tuli raiteille sähkö. Pendoliinot menivät menojaan yhä hurjempaa vauhtia. Puhelinpylväät, asumukset, pellot, metsät ja maisemat alkoivat muuttua vaakasuoraksi viivaksi, pelkäksi liikkeeksi.
Tällaiseksi on muuttunut myös toimittajan työympäristö. Uutisista on tullut tsunamin kaltainen tuhotulva. Totuus, puolitotuus ja valhe alkavat kohta olla nekin samaa vaakasuoraa viivaa.
*****
Kun aika on tällainen, tulee vastaansanomaton houkutus pitäytyä tiukasti kiinni asioissa, jotka ovat äärimmäisen tärkeitä mutta joiden muuttumisen vauhti on kuitenkin sen verran lempeä, että se mahtuu edes jotenkin ihmisen mittoihin.
Kieli on kansallisen tietoisuuden lujimpia nippusiteitä ja yksilön persoonallisuuden tärkeimpiä rakennuspalikoita. Mutta mikään paikalleen juuttunut ja siellä jurnaava äkäinen mielensäpahoittaja se ei todellakaan ole. Se muuttuu koko ajan, tätä nykyä aika vinhaakin vauhtia digitalisaation, globalisaation ja anglosaksisen kulttuurin leviämisen myötä.
Ja hyvä niin. Kielen ja sen kantajien ehdoton etu on, että kieli elää sopusoinnussa maailman kehityksen kanssa. Se estää sen muumioitumisen pölyiseksi rukinlavaksi kotiseutumuseon pöydälle.
Ajatellaan, millaista suomen kieli olisi nykyisin, jos esi-isämme olisivat joutunut elämään ilman slaavilaisia, balttilaisia, germaanisia, anglosaksisia ja romaanisia kontaktejaan. Sellaisella alkusuomella ei oltaisi pärjätty maailmassa enää edes tuhat vuotta sitten.
Sen verran vanhoissa suomalaisissa on ollut kuitenkin vanhan jäärän verta, että vastahakoisemmin he antoivat suomen kielen perusrakenteen muuttua kuin esimerkiksi virolaiset, joiden yhteisestä itämerensuomalaisesta kantakielestä kehittynyt viron kielensä on tässä suhteessa paljon ”edistyksellisempi” kuin meidän suomemme.
*****
Toisen hyvän esimerkin saamme italian kielestä. Sehän on kehittynyt latinasta, tarkemmin sanottuna niin sanotusta kadun latinasta eli vulgaarilatinasta, jolle kirjallisen ilmiasun antoi Dante Alighieri. Mutta kiintoisinta italian kielessä on se, että sehän on perusrakenteeltaan pelkkää vanhaa latinaa, jonka päälle nykymaailma ja sen erilaiset kotkotukset, alkaen Nerosta ja päätyen vaikka La Ligaan, on rakentanut noin 2000 vuotta erilaisia kerrostumia.
Eivätpä muuten espanja ja ranska ole tässä suhteessa paljon italiaa kummoisempia. Että tämä tästä kielten ja kansallisuuksien pysyvyydestä ja pyhyydestä, jota perussuomalaiset nyt tunkevat joka paikkaan.
Suomen kielestä on pitkä matka latinaan, mutta on meidänkin kielessämme siitä monta pysyvää jälkeä. Kun aikanaan Ressussa opeteltiin latinaksi mm. sananlasku ”Non scholae sed vitae discimus” eli opiskellaan elämää eikä koulua varten, me pojat käänsimme sen välittömästi päinvastaiseksi eli ”Non vitae sed scholae discimus”.
Vanhojen ”latinalaisten” sananparresta on siirtynyt suomen kieleen suoraan sana koulu, ja elämää merkitsevä vita – vitae on meille sekin tuttu monista yhteyksistä, aina vitamiineista alken. Tällaista tämä meidänkin ainutlaatuisuutemme on.
Osuvasti kirjoitettu!