Muistan, kun ensimmäisen kerran elämässäni astuin metrosta ulos Manhattanin Times Squaren metroasemalla ja katsoin ylös, koska se oli ainoa suunta, johon katseella oli tilaa. Ei ollut kyllä paljon tilaa sinnekään, koska erimalliset ja erikorkuiset pilvenpiirtäjät näyttivät ulottuvan nimensä mukaisesti niin korkealle, ettei niska oikeastaan taipunut sellaiseen asentoon, että pilvenpiirtäjien latvat olisivat tulleet näkyviin.
Näky oli huikaiseva. Tunsin ensimmäistä kertaa olevani paikassa, joka kertoo jotain todellista ja olennaista ihmisen varsinaisesta olemuksesta eli pienuudesta. Vanha sananparsi ihmisen pienuudesta suuren luonnon edessä muuttui suurelta osalta täydeksi valheeksi.
Metsä, synkin ja tiheinkin, on aina sentään ihmisen, suden, tilhen ja jopa päästäisen mittainen. Se on hallittavissa, tulkittavissa ja jopa hyödynnettävissä. Harva ihminen tuntee itsensä siellä pieneksi ja vähäpätöiseksi. Hän hyötyy metsästä joko hakkaamalla puita tai halaamalla niitä. Yhtä kaikki, hän on sielläkin suuri siirtomaaisäntä, vaikka vallankäytön muodot saattavat vaihdella.
On olemassa luontoa, joka jotenkuten tukee vanhaa fraasia ihmisen pienuudesta suuren luonnon edessä. Isot valtameret eivät kuitenkaan ole sellaisia, päinvastoin. Toki ihminen on sielläkin pienen bakteerin kokoinen, jos ihmisen mittaa verrataan Tyynenmeren kokoon, mutta meren pinnan tasolla ihminen on iso rumilus, joka olemassaolollaan konttilaivassa, purjeveneessä tai jopa uidessaankin jo pilaaa koko maiseman ja häpäisee näin koskemattoman luonnon pyhyyttä.
Vain suurissa vuoristoissa ja puuttomissa pohjoisen Lapin tai Siperian tundran erämaissa voi kokea ihmisen pienuuden yhtä vavahduttavasti kuin Times Squarilla – tietenkin vain yhtenä itse koettuna esimerkkinä maailman monista kaupungeista, jotka on rakennettu enemmän ylös kuin sivuille.
Miksi tästä kirjoitan?
Siksi, että tutustuin skottiarkkitehti David Simin vasta ilmestyneeseen teokseen Pehmeä kaupunki. Simin mielestä pehmeän kaupungin pitää olla ihmisen mittainen eli talojen tulee olla parhaimmillaan nelikerroksisia ja ehdottomasti korkeintaan kuusikerroksisia. Biodiversiteettia pitää olla paljon, ja ihmisten tulee päästä jalan kaikkialle minne sattuvat haluamaan. Polkupyörät toki suvaitaan, ja talot ovat parhaimmillaan silloin, jos niiden läpi pystytään kävelemään.
Helsingistä Sim hyväksyy raitiovaunut ja lippakioskit, eipä juuri muuta. Kalasataman vaatimattomia vähän toisellasadalle metrille yltäviä tornitaloja hän varmaan inhoaa niin, ettei edes mainitse niitä, muita arkkitehtuurimme epäonnistumisia kyllä. Minä olen sitä mieltä, että kaupunki ei saa missään tapauksessa olla Simin asettamilla mitoilla ihmisen mittainen. Asun itse Kalasatamassa, tai oikeastaan Sompasaarenssa, nyt toista vuotta. Meri ympärillä on avara, Kalasatamanpuisto biodiversiteettikummajaisena samoin, mutta hahmodominantteina maisemaa hallitsee kolme valmista ja yksi miltei valmis tornitalo.
Ne ovat varsinkin näin syksyn iltapimeydessä valo- ja väriloistollaan jo jonkinlainen pieni johdatus siihen keskusteluun, jota pitäisi käydä jo maailman mitassa siitä tavasta, jolla ihmisten pitäisi elää, jos haluamme maailman jatkavan olemassaoloaan meidän jälkeemmekin.
Ihmiset on saatava yhteen, asumaan tiiviisti yhdessä, tekemään työtä ja ajattelemaan viisaita yhdessä, olemaan pieniä muurahaisia isossa keossa mutta ilman kuningatarta, ei siis vaistojensa vaan viisautensa vieminä. Matti Vanhasen Nurmijärvi, matala hajasijoitettu maailma, on ihmiskunnalle kuolemaksi.
Käykää tekin Times Squarilla ja katsokaa ylös. Silloin katsotte siihen ainoaan suuntaan, jossa maailma pelastuu.
PEPE JOKINEN