Pitää osata nöyrtyä

Jalmari Saulin parissa nuortenkirjassa Saku-vaari on reippaasti yli seitsenkymppinen erä-, kala- ja metsämies. Hänellä on pikkuinen talo Ketunlukon rinteellä, keskellä koskematonta erämaata ja liki isoa ruskeavetistä Ruokojärveä, joka on täynnä perisuomalaisia vaalealihaisia saaliskaloja. Kuhat ovat järjestään yli kaksikiloisia, ahvenet puolitoistakiloisia ja selkähauet kuin krokotiileja. Lahnojen painoa ei mainita, mutta suurimmat ovat sammalpäisiä.

Saku joutuu vähän tahtomattaan eräoppaaksi kahdelle varhaisessa teini-iässä olevalle pojalle, Harrille ja Hannulle. Se luonnistuukin hänelle hyvin, sillä paitsi kaloja Ruokojärvestä hän on koko ikänsä pyytänyt myös metsän riistaa. Sen jatkuvuuden hän on turvannut muun muassa ampumalla elämänsä varrella viitisenkymmentä ilvestä.

Parempaa opasta Harri ja Hannu eivät siis voisi saadakaan, sillä vaikka vaarin selkä on jo painunut köyryyn, hänen silmänsä ovat edelleen tavattoman terävät ja kunto sellainen, että hän hiihtää talvella molemmilta pojilta jalat alta.

Olen tehnyt teini-ikäisestä lähtien yhteensä ainakin 35 erimittaista vaellusta eri puolille Suomen Lappia, yhden pitemmän myös Norjaan. Ensi alkuun retket olivat kaksiviikkoisia, sitten päivät rupesivat vähenemään yksi toisensa jälkeen sulassa sovussa kaupunkikiireiden lisääntyessä ja iän karttuessa. Viimeisimmällä vaelluksella nelisen vuotta sitten pituutta oli viikko, sekin suurimmaksi osaksi polkuja pitkin.

Minä olen Saku-vaarin tavoin reippaasti yli seitsenkymppinen mies. Maa vetää puoleensa minuakin, mitä selän mutkaan lantion kohdalla tulee. Mutta toisin kuin Saku minä olen antanut jo vuosia nuorten miesten mennä omaa vauhtiaan omia teitään. Eivät kilometrit tasaisella maalla vielä hirveästi paina, mutta kun pitäisi raskas rinkka selässä kivuta Karigasniemen pohjoispuolella maantieltä ensin ylös skaidille ja sieltä varsinaisille Pais-tuntureille, niin tulee tuttu veren maku suuhun jo pelkästä vanhan kokemuksen muistelusta.

Pitää osata myös luopua, antaa periksi, nöyrtyä luonnon edessä.

Nyt olen taas menossa Lappiin – asuntoautolla.

Se on kovin erilaista kuin entisilla vaelluksilla, kun istuu syvällä erämaassa lempeillä koivutulilla tunturin kupeessa, kuuntelee taimenen viimeisiä iltatuikkeja läheiseltä lompololta, odottaa kuun nousua ja revontulten syttymistä.

Vanhan erämiehen mielestä tuossa on kaikki. Mutta  tulee olla myös armollinen itselleen ja hyväksyä nurkumatta se, että  ”kaiken” vaihtoehtona ei saa olla vain ”ei mitään”.

Ajattelen jo nyt, miten ihanaa on parkkeerata auto syrjäisen kinttupolun varteen, ottaa päiväreppu eväineen ja trangioineen selkäänsä, suunnistaa sopivalle tunturille, järvelle tai joenmutkaan, kalastaa, ehkä vain istua tulilla, ihailla maisemaa ja vaellella ”muistojensa rikkailla riistamailla” kuten Saku-vaari teki. Sitten voikin jo illan hämärtyessä patikoida takaisin autolle, joka odottaa sinua lämpimänä ja mukavana kuin riekon talvinen kieppi.

Tämä päivä on tietenkin kaukana ”kaikesta”, mutta se on ainakin yhtä kaukana  ”ei mistään” .

Ja jos oikein tarkasti miettii, samanlainen turisti sinä olet joka tapauksessa keskellä luonnon käsittämätöntä suuruutta ja ikuisuutta, vietit yösi sitten lämpimissä vällyissä asuntoautossa tai märässä makuupussissa viluisessa teltassa.

PERTTI JOKINEN