Viime viikonloppuna juhlittiin Kalle Päätaloa, ne jotka juhlivat. Minä aion juhlia syksyllä Antti Hyryä, kahdestakin syystä. Tai kolmesta.
Ensimmäinen syy on yksinkertainen mutta tärkein. Se on se, että Antti Hyry on Suomen kaikkien aikojen paras kirjailija. Tämä ei ole mielipide vaan fakta. Ei siitä keskustella enempää kuin siitä, onko maapallo pallo vai pannukakku.
Toinen syksyjuhlan aihe on se, että silloin tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä kun Hyry sai Finlandia-palkinnon romaanillaan Uuni. Sai vihdoinkin oltuaan kaksi kertaa aiemmin jo ehdolla.
Kolmas syy ajankohtaistuu vasta kahden vuoden kuluttua, kun Hyryn syntymästä tulee 2021 kuluneeksi 90 vuotta. Päivä on 20. lokakuuta. Painakaa mieleenne. Syksyn lapsia, surusilmiä siis, mutta elääveljensä Stenvallin kainalossa hänkin paljon pitemmälle kuin syksystä jouluun.
Ei taida olla kenellekään enää yllätys kun sanon, että Hyryn Uuni on paras Finlandian voittanut kirja. Ei siitäkään kannata väitellä koska tunnen kirjan paremmin kuin kukaan muu. Olen lukenut sen nimittäin kymmenen kertaa. Toiseksi paras on Hannu Raittilan Canal Grande, mutta siitä suostun keskustelemaan, koska olen lukenut sen vain kahdesti.
***
Olen luonnollisesti lukenut kaikki Hyryn kirjat, useimmat useampaan kertaan, sillä niissä pihdeissä on kova puristusvoima. Tai puhutaanko addiktioista? Voisin kuvitella, että heroiinilla on samanlainen koukku narkkariin.
Ja mikä se sitten on? Se on vaikka tämä umpimähkäinen katkelma vuonna 1965 ilmestyneestä romaanista Alakoulu:
”Isä tuli kotiin ja toi tullessaan paketit Toin ajoreestä suksipaketin pirttiin ja aukaisin. Toisessa suksessa oli kannan lähellä pyöreä oksa. Ei se haittaa mitään. Katsoin mäystimenreikiä. Ne olivat ahtaan näköiset. Pitää olla ohut nahka. Tavaroissa oli latvatähti. Vieläkö kannattaa panna kuuseen, mietimme ja kokeilimme miltä se näytti.”
Eikö heti auennut? Ei se mitään. Professori Aarne Kinnunen kertoi aikanaan lukeneensa Hyryä 50 vuotta, ennen kuin alkoi päästä käsiksi kirjailijan tuotannon ytimeen. Itse olen ollut onnekkaampi, luultavasti siksi että olen paljon Kinnusta yksinkertaisempi. Jäin nimittäin koukkuun heti 1962 kun Hyryn novellikokoelma Junamatkan kuvaus ilmestyi. En osannut kyseenalaistaa kuten Kinnunen tietenkin teki.
***
Mikä voi koukuttaa tekstissä, joka on pelkkää pientä arkista havainnointia esineistä, luonnosta ja ihmisistä, puheen kuuntelemista, miettimistä ja vähäisessä määrin myös puhumista. Kaikki ”isot” asiat suorastaan huutavat poissaoloaan. Ei politiikkaa, ulkomaailmaa missään mittakaavassa, ei seksiä, juopottelua eikä missään nimessä urbaania elämänmenoa. Uskontoa sentään on ja välillä aika paljonkin, mutta sitäkin hyrymäisessä kalkkeeripaperin lävitse kopioidussa muodossa.
Ja kaikesta tästä syntyy sellaista monumentaalista kirjallista modernismia, ettei sitä ollut ennen Hyryä, mikä ei ole ihme, mutta se on ihme, ettei sitä ole syntynyt hänen jälkeensäkään, niin viehättäviä kuin nämä nykyiset kokeilevat kukonpojat tavallaan ovatkin.
***
Kinnunen kertoi löytäneensä Hyryn tuotannon ytimen työn ja tuskan jälkeen sanaparissa Horror vacui, eli tyhjyyden kammossa. Tyhjä on täytettävä, ja se on tehtävä niistä aineksista, jotka löytyvät mahdollisimman läheltä.
Itse muistan Hyryn sanoneen kirjoistaan, että vaarallisinta kirjallisuudessa on käyttää turhia sanoja. Niitä ei saa olla kirjallisessa teoksessa yhtään.
Se saattaa olla hänen oma tulkintansa horror vacuista. Romaanissa Aitta on ainakin kohta, jossa ”hän” lukee lehteä ja ihmettelee ihmettelemästä päästyään, miten jossakin voi olla niin paljon tekstiä ja niin vähän lukemista.
Aloitan ennen pitkää Uunin lukemiesn nyt siis yhdettätoista kertaa. Ehkä silloin löydän siitä yhden turhan sanan joltakin sivulta, mutta en usko. Ei se löydy ainakaan teoksen kahdesta viimeisestä virkkeestä:
”Menin seuraavana aamuna isoon pirttiin, uunin kylki oli lämmin, laudoilla vasta paistettuja ohuita ruisleipiä. Ilmassa oli tuoksu, kuin kesän, tai vasta alkavan elämän.”
PERTTI JOKINEN