On coolia olla vaihtoehtoihminen, ympäristönsuojelija ja lintujen bongaaja helsinkiläisen pienpanimon pikkuruisessa trendipubissa ja maistella panimon ikiomaa ekologisesti tuotettua ipaa. Sen jälkeen voi terästää luontosuhdettaan 15-vuotiaalla ja kolme kertaa tislatulla singlemalt Dalmorella, jonka maltaat on kestävän kehityksen periaatteella.
Tätä kyseistä henkilöä ei tule ilkkua, koska hän on oikein hyvä ja kiva ihminen. Toki hän elää omassa kuplassaan. Se kupla on kylläkin niin iso, että sen sisällä hän ei ole vaihtoehtoihminen enää olleenkaan. Siellä hän on valtavirtaa. Mutta jo Castreninkadun Arizonassa hän keräisi kosolti kyräileviä katseita. Mitä tuokin hellantelttu tänne tulee meitä kyttäämään, supisisivat siellä alan miehet.
Vielä ennakkoluuloisemmin häneen oltaisiin suhtauduttu Inarin vanhan valtionhotellin taakse piilotetussa paikallisravintolassa, ennen kuin se piti siivota pois repimästä rikki kasvavan turistimäärän mukanaan kantamaa kiiltokuvaa reilusta ja luonnonrakkauden jo äidinmaidosta itseensä imeneestä Lapin ihmisestä.
Siellä, ehkä 30 vuotta sitten, häntä ei olisi enää kyräilty vaan käyty rinnuksiin kiinni, varsinkin jos hän olisi avannut suunsa ja kauhistellut ilmastonmuutoksen tuhoisaa vaikutusta tunturiluonnon biodiversiteettiin – kuten hän luultavimmin olisi tehnyt.
Mutta ei hän tietenkin Arizonaan eikä Inarin pahaiseen piilokapakkaan menisi. Mitäpä hän siellä. Ei olisi sopivia juomia eikä sopivaa juttuseuraa, ei minua eikä lukemattomia minunkaltaisiani vaihtoehtoihmisiä, kesyjä kaupungissa kasvatettuja ja lihotettuja pulmusia, joiden hauis on tietokoneen räpläämisestä surkastunut hernekepin vahvuiseksi tikuksi ja jotka kyllä erotamme toisistaan harakan ja variksen mutta emme enää kalasääskeä piekanasta emmekä missään tapauksessa tiiraa lapintiirasta.
Tämä henkilö ei tällä hetkellä istu sattuneista syistä puhumassa Pentti Linkolasta kyseisessä Teurastamon pikku pubissa vaan puhelimessa erään ystävänsä kanssa, vaikka sinun tai minun.
Hän suree Linkolan kuolemaa, koska tämä oli vastaansanomattomasti hengennostattaja kokonaiselle ympäristötietoisuuden läpäisemälle sukupolvelle. Mutta samalla hän tuomitsee jyrkästi Linkolan ihmisvihamieliset mielipiteet. Ne olivat hänestä silkkaa fasismia, ja Linkolan poliittisen toimenpideohjelman tuloksena syntynyt kestävän kehityksen Suomi olisi hänen mielestään ollut paljon Pohjois-Koreaakin julmempi iso keskitysleiri.
Minä tai sinä kuuntelemme häntä.
Niin kai sitten. Muistamme toki Linkolan ja hänen vanhan hevosensa kahlaamassa umpihangessa päästäkseen nostamaan avannosta 200 verkkoa 30 asteen pakkasessa. Muistamme hänen rengastamansa 15 000 lintua. Muistamme myös mustavalkoisen kuvan yksinäisestä miehestä kiipeämässä sääksen pesälle 30-metrisen männyn latvaan katsomaan, ovatko poikaset varmasti turvassa.
– Niin. Meni mieheltä tuo luonnonsuojelu vähän överiksi, sanomme jotain sanoaksemme.
Jokin kuitenkin jää kalvamaan, jokin sellainen ehkä olennainenkin asia, joka on jäänyt meiltä kokonaan huomaamatta.