Kaikki on tänä vuonna toisin kuin ennen. Emmekä nyt puhu suinkaan talvesta, jota ei muuten ollut etelässä ollenkaan. Pohjoisessa se olikin sitten poikkeuksellisen kova. Ilmastomuutoksen jälkiä tietenkin…
Puhumme tietenkin koronaviruksesta. Se on ainakin suurissa asutuskeskuksissa mullistanut perin pohjin ihmisten tavallisen elämän, eristänyt heidät omaan pieneen perheyhteisöönsä ihmettelemään ympärillään levittäytyvää aavekaupunkia.
Kuten aina poikkeusoloissa, vahvat pärjäävät paremmin kuin heikot, rikkaat paremmin kuin köyhät, kovat paremmin kuin pehmeät. Ja tietenkin – vammattomat paremmin kuin vammaiset.
Tässä lehdessä sivutaan parissa kirjoituksessa näkövammaisten asemaa korona-Suomessa. On mm. pelätty, miten näkövammaiset koululaiset ovat pärjänneet etäopetuksessa, missä näkevilläkin on ollut ihan tarpeeksi uudet opettelemista. Kun ei ole fyysistä koulua, ei ole avustajaakaan. Entä onko kouluilla tai vanhemmilla riittänyt aikaa ja tarmoa auttaa näkövammaista lasta etäkoulussa? Entä jos oppimisen apuvälineet sattuvat menemään rikki, kuka ne korjaa korona-aikaan?
Toinen asiavyyhti ovat koronan takia keskeytyneet kuntoutukset ja terapiat. Miten niiden kanssa käy jatkossa, jos yhteiskunta joutuu säästökuurille heti epidemian taltuttua?
Tällä hetkellä emme vielä tiedä, ovatko pelot toteutuneet, mutta kuten edellä poikkeusoloista todettiin, jo vanhat kreikkalaiset sanoivat: ”Vestigia terrent”, jäljet pelottavat.
Näkövammaiset lapset ry on korona-aikana kokeillut uusina vertaistuen muotoina etäyhteyksien varaan rakennettuja virtuaalikerhoja lapsille, vertaistreffejä vanhemmille sekä nuorille chat-keskusteluja. Toivottavasti näistä on ollut ainakin vähän apua.
Hyvää loppukevättä ja kesää kaikille Silmäterän lukijoille. Kyllä sisulla ja sydämellä yksi korona taltutetaan.
TIINA RUULIO