Jukka Parkkari/Vesa Anttonen: Vakoilukirja. 269 sivua. Arktinen Banaani 2018.
Helsingin keskustassa pörrää päivittäin satoja vakoilijoita; tämä lienee yksinkertaisuudessaan paras yhteinen nimi näille lukuisten eri maiden tiedustelijoille, agenteille, vastavakoilijoille, sotilasasiamiehille… millä nimellä heitä nyt eri maissa ja eri tehtävissä kutsutaankin.
Tietenkin heidän joukossaan on paljon venäläisiä mutta paljon porukkaa myös muista maista aina Kiinaa, USA:ta, Britanniaa ja Ruotsia myöten. Suomalaisia vastavakoilijoita on totta kai liikenteessä myös paljon, näiden edellä mainittujen veijareiden kannoilla joko aivan fyysisesti tai sitten haarukoimassa heidän kontaktejaan nopeammilla ja kehittyneemmillä välineillä kuin jaloilla.
Yleensä niissä on etuliitteenä sana ”kyber”.
Mikä pahaisessa Helsinki-nimisessä pikkukaupungissa sitten näitä vakoilijoita vetää puoleensa? Tuskin siniset silmämme, eivätkä kai salaisuutemmekaan ole maailmanluokassa kovin korkealla sijalla jo yksin yhteiskunnassamme vallalla olevan avoimuusperiaatteen vuoksi. Tuskin meistä nyt muutenkaan kenellekään sellaista uhkaa on, että meidät täytyy pitää aivan erityisen tiukassa kontrollissa?
Syitä löytyy kuitenkin monia.
Helsinkiä on jopa kutsuttu maailman yhdeksi vakoilun pääkaupungiksi. Täällä on eri maiden vakoilijoita suunnilleen yhtä paljon kuin muiden pohjoismaiden pääkaupungeissa yhteensä. Mutta syy ei suinkaan ole omissa suunnattomissa salaisuuksissamme – niin hienoa kuin se ehkä olisikin – vaan proosallisen yksinkertaisesti maamme maantieteellisessä sijainnissa. Täällä esimerkiksi Venäjän, USA:n, EU:n ja Kiinan vakoilijat kohtaavat toisensa ikään kuin tasavertaisina taistelijoina puolueettomalla maaperällä, kun urkkivat tuhansista eri syistä ja sadoin eri keinoin meitä ja toisiaan ja käyvät kauppaa niin tiedoista kuin ihmisistäkin.
Venäjällä on tietenkin ollut tässä sikäli poikkauksellinen rooli, että Neuvostoliiton olemassaolon aikoihin sen täkäläisten vakoilijoiden eräs olennainen tehtäväkenttä oli vaikuttaa myös maamme sisäisiin asioihin, aina presidentin valintaa myöten.
Viimeksi mainitussa roolissa oli keskeisessä asemassa 1960- ja 1970-luvuilla venäläinen huippuvakooja Viktor Vladimirov, kaikkien senaikaisten poliittisten päättäjiemme yhteinen rakas kotiryssä, pelimies vailla vertaa.
Hänenkin roolinsa tulee arvonsa mukaisella tavalla hyvin esiin kahden toimittajan ja kirjailijan, Jukka Parkkarin ja Vesa Anttosen, tuoreessa vakoilua käsittelevässä kirjassa, jonka osuvan konstailematon nimi on Vakoilukirja. Se on mainio paketti vakoilusta kaikkine monimutkaisine motiiveineen ja muotoineen, jotka tietenkin nykypäivänä ovat kokolailla toiset kuin muutama vuosikymmen sitten. Fyysistä vakoilua on toki vieläkin, mutta paljon tärkeämmiksi välineiksi ovat muodostuneet ensin satelliitit ja nykyisin tietoverkot, eli tämä kybermaailma. Vanha vakoilija rooliasunaan poplari, lerppahattu ja aurinkolasit alkaa olla museokamaa näillä markkinoilla, niin ikävä kuin heitä ehkä alkaa kohta ollakin.
Mutta koska paluuta menneeseen viattomuuden aikaan ei enää ole, aika tarkasti Vakoilukirja kertoo siitäkin, missä tänä päivänä vakoilun maailmassa mennään.
Tekijöistä toinen, Jukka Parkkari, on vajaassa kymmenessä vuodessa ehtinyt julkaista jo toistakymmentä vakoiluaiheista fiktiivistä teosta. Hänen osuutensa Vakoilukirjasta on kuitenkin tällä kertaa puhtaasti faktoihin perustuvaa. Hän toisin sanoen esittelee vakoilusta suhteellisen perusteellisen tietopaketin eri muotoineen, motiiveineen, organisaatioineen ja jopa sanastoineen. Venäjä saa tässä luonnollisesti painavan tärkeän roolin, mikä karttaan katsoen ja historiaamme vilkaisten onkin luonnollista.
Vesa Anttonen on Vakoilukirjassa keskittynyt aiheen fiktiiviseen puoleen eli käsittelemään vakoilua taiteen ja viihteen näkökulmasta. Hän etsii kunnioitettavalla sinnikkyydellä kirjallisuudesta, elokuvasta ja televisio-ohjelmista kaiken mitä sieltä löytyy vakoilusta ja sensukuisen konspiratiivisen toiminnan ilmenemismuodoista. Ja yllättävän paljon sieltä tavaraa löytyykin, jopa vähän liikaa. Bondiin ja hänen lukemattomiin hengenheimolaisiinsa ehtii jo vähän kyllästyä, varsinkin kun heillä likimainkaan jokaisella ei ole ollut edes oikeutta tappaa, vaikka tosielämän Vladimirovilla tämä oikeus ainakin uransa yhdessä vaiheessa oli.
Fiktiosta tulee siis tällä kertaa Vakoilukirjassa vähän ähky, faktasta ei.
Pertti Jokinen