Helsingin keskustakirjasto Oodihan on arkkitehtonisena saavutuksena aivan ylivoimainen verrattuna lähiympäristönsä muuhun rakennuskantaan. Sanomatalo on kuin rakennustelineiden ympäröimä puolivalmis laatikko, Kiasma Mannerheimintielle kylkensä kääntänyt tuulen pieksemä lato tai länsisuomalaisittain suuli, ja Musiikkitalon ulkoasu onnistuttiin pilaamaan viime hetken säästöpäätöksellä, kun laadukkaat pintamateriaalit piti vaihtaa halvempiin, ettei Yle olisi lähtenyt livohkaan koko projektista.
Oodi (kuvassa) on ilo silmällä paitsi muotonsa ja puupintansa vuoksi myös siksi, että se vetää huomion puoleensa ja siis silmän irti näistä edellä mainituista enemmän (Kiasma ja Sanomatalo) tai vähemmän (Musiikkitalo) epäonnistuneista uuden arkkitehtuurin saavutuksista.
Totta kai jopa karsein niistä eli Sanomatalo pesee estetiikallaan mennen tullen näiden paikan ennen vuotta 2006 täyttäneet inhottavat tsaarinajan likaiset makasiinit, joiden perään joku yksittäinen ihminen taitaa vieläkin haikailla.
Oodin eräs johtohenkilö oli muuten aikanaan paitsi innokas talonvaltaaja myös makasiinien aktiivinen puolustaja ja puolesta puhuja. Asiasta kysyttäessä hän suostui Oodin avajaisissa hetkeäkään epäröimättä iloisesti myöntämään, että nuoren ihmisen idealistiselle energiamyrskylle olisi saattanut löytyä parempiakin purkautumisväyliä kuin rumien, haisevien ja epähygieenisten tiilikasojen puolustaminen.
Kun Oodin avajaisista ei ole kulunut vielä kahta viikkoakaan, olemme jälleen sortuneet kansalliseen helmasyntiimme eli alemmuudentunteesta kumpuavaan hillittömään itsetyytyväisyyteen. Nyt Oodi on jo ikään kuin itseään ja varsinkin meitä ihmisiä valtavasti suurempi rakennus, josta yhdenkin arvostelevan tai edes epäilevän sanan sanominen on kuin syyllistyisi samanlaiseen jumalanpilkkaan kuin Hannu Salama ja Harro Koskinen omana aikanaan.
Vanhana vastarannan kiiskenä totean kuitenkin, että Oodin pitäisi kai olla ennen muuta kirjasto. Tosiasiassa siitä on kirjastoa yksi kolmasosa eli yksi kerros kolmesta, se ylin. Se onkin nimetty heti Kirjataivaaksi.
Ensimmäisen kerroksen isossa aulassa on Helsinki-info vierellään EU-info. Sitten siellä on iso elokuvateatteri, monitoimisali, kahvila, leikkipaikka lapsille ja paljon muuta kaikkea kivaa. Toisessa kerroksessa riittää puuhastelua vielä enemmän. Siellä voi tehdä itse musiikkia ja äänittää sitä. Voi tehdä 3D-tulosteita tai vaikka digitaalista taidetta omassa salissaan. On pitkä rivi tietokoneita, laserleikkureita, ompelukoneita, voi tehdä suurkuvatulosteita, tarratulosteita, vaikka mitä. Onpa täydellinen opetuskeittiökin, jossa voi pitää kokkikursseja tai jonka voi vaikka vuokrata kaveriporukalla ja pitää siellä komeita bileitä.
Tällainen on tämä nätti Oodi. Ennen vanhaan Helsingin kirjastoissa kokeiltiin kuvataiteen lainausta, jossain muualla lainattiin jopa porakoneita ja pieniä kotitarvesirkkeleitä. Niitä ei nyt Oodista löydy. Kaikesta täydellisyydestään huolimatta se ei siis vielä likimainkaan vastaa ihmisten kaikkiin tarpeisiin. Voitaisiinko ehkä ajatella tuon kolmannen kerroksen roolia uudelleen, ja tietenkin sen nimeä: Sirkkelitaivas?